Reunalla

Siinä reunalla taistelen itsestäni, haavoittuneena, elinvoimastani.
Sen reunan ääreltä alkaa putous, jonka vedet kuohuvat mustina äärettömyyteen, kuohuvaan koskeen, jonka rannat ovat täynnä rikkonaisten sielujen luurankoja.

Vain askel ja putoan, syvyyteen, unohdukseen. Alkaisiko tältä reunalta se helpotus, jota huudan vai uusi kipujen järjetön polku.
Polku joiden kivistä ovat jalkani haavoista veriset.

Siinä istun lyyhistyen, kädet sylini ympärillä, huutaen kivusta ja tuskasta. Pyytäen armoa, loppua.
Mikä pitää minut tässä, miksen päästä itseäni liukumaan syvyyteen.

Toivoko, se järjetön toivo, joka ei anna minulle armoa.
Pitää minut huutamassa kivusta.
Miksi se tulee silloin, kun olisin valmis astumaan tältä elämän reunalta. Miksei silloin, kun mustan harson seassa piiloudun elämäni hirviöiltä ja en nää toivoa tulevaisuudessa enkä menneisyydessä, missä se silloin on.

Miksi se haluaa minun kärsivän ja ilmestyy, kun olen hyppäämässä äärettömyyteen. Siinä valmiina päättäämään kaiken, siinä hetkessä se tulee leijumaan siihen kuin valkoinen kyyhky pimeydestä ja kuiskaa "sinulla on vielä toivoa, älä päästä irti".

Ja siihen minä jään, siihen putouksen reunalle odottamaan, joka kerta. Se heiveröinen pieni toivon kyyhky on minun kuoleman ja elämän reunani vartija.