Dreamely runoja ja aforismejä

Odotan syksyn kirpeyttä,  jäätyneitä aamuja. Pihlajan marjoissa kuultava huurre, aamun säteissä usvan huntu. Ruskan lehden putoessa maahan, kuin sieluni pisarat asfaltilla. Sisälläni ikuinen syksy, keveässä huurteessa sisimpäni hehku. Siinä hetkessä olen yhtä luonnon kanssa, kuin peilikuva, jonka katseessa näen omani.

Siinä reunalla taistelen itsestäni, haavoittuneena, elinvoimastani. Sen reunan ääreltä alkaa putous, jonka vedet kuohuvat mustina äärettömyyteen, kuohuvaan koskeen, jonka rannat ovat täynnä rikkonaisten sielujen luurankoja. Vain askel ja putoan, syvyyteen, unohdukseen. Alkaisiko tältä reunalta se helpotus, jota huudan vai uusi kipujen järjetön polku. Polku joiden kivistä ovat jalkani haavoista veriset. Siinä istun lyyhistyen, kädet sylini ympärillä, huutaen kivusta ja tuskasta. Pyytäen armoa, loppua. Mikä pitää minut tässä, miksen päästä itseäni liukumaan syvyyteen. Toivoko, se järjetön toivo, joka ei anna minulle armoa. Pitää minut huutamassa kivusta. Miksi se tulee silloin, kun olisin valmis astumaan tältä elämän reunalta. Miksei silloin, kun mustan harson seassa piiloudun elämäni hirviöiltä ja en nää toivoa tulevaisuudessa enkä menneisyydessä, missä se silloin on. Miksi se haluaa minun kärsivän ja ilmestyy, kun olen hyppäämässä äärettömyyteen. Siinä valmiina päättäämä

Lapsuuden saunassa oli kulottuneet lauteet ja ikkunasta näki kaislojen heiluvan tuulessa. Siinä hetkessä kaikki oli hyvin. Ei huolta sydämessä pienen tytön, ei ollut pahuus runnellut mieltä. Se pieni tyttö oli toinen ihminen, toinen minuus, jota ei ole enää olemassa. Jokin päivä voin löytää taas oman saunan ikkunani, jonka tuulissa kaislat taipuvat ja löytää täydellisen hetkeni.

Tähdissä valon kruunut, kuun valossa eloni airut. Tanssii helmoissani pimeyden hiljaisuus, askeleeni paljas. Hengittäisinkö ilman yötä, sillä sieluni syvässä usvassa käy mieleni sirpaleet. Laahuksessa tummuus pirstaloituu sametiksi, yön aaveena kulkee yksin vain suurin seurana. Siinä yön rannalla kumarran sumujen lautturia, jonka kasvot peittää pimeyden huntu.

Maa kouristelee kivusta ja taivaalta sataa mustia pisaroita. Kuolossa käy sateen tanssi, päivästä tullut sysimusta. Puut taipuvat kuoleman tuulessa, niityt palanneet rovioiksi. Vain hiljaisuus jää routana maahan ja pahuuden ytimestä nousevat tummat askeleet. Hengitys nousee tuhkana korkeuksiin. Vain varjot kulkevat enää maassa, jonka kalliot ovat muuttuneet kahleiksi.

Siinä elämän piikkilankojen edessä, kädet taskuissa päätin selvitä, vaikka polvet ruvilla. Niitata pelot aitaan ja näyttää keskaria perään. Kynnän pellot rikkaruohoista ja istutan siemenet uudelle voimalle, tahdonvoimalle. Katson peilikuvaani, kyynelten raidat poskillani, silmät sumussa. Vedän huulipunat takaraivoon asti ja tarpoan savessa vittujen arkeen.

Veden tummuudessa kuiskii jäljelle jäänyt toivo. Se piirtelee kuvioita veteen ja tanssii usvassa veden pinnalla. Se väreilee tuulessa, joka saa pilvet seilaamaan pinnalla ja tekemään väreitä tyyneen. Siihen veteen olen hukkunut, pitää minut hengissä, mutta ei anna hengittää. Sulkee minut patsaaksi, odottamaan... The darkness of the water whispered with the remaining hope. It draws patterns in the water and dances in the haze on the surface of the water. It vibrates in the wind, which makes the clouds float on the surface and make the ripples to the serene. I have drowned to that water, its keep me alive, but do not let me breathe. Closes me a statue, to wait ...

Onko niin, että kuoleman hetkellä ihminen on vahvemmin elossa kuin koskaan. Jyrkkänteeltä alas tuntemattomaan, ne putouksen hetket siinäkö vedät ne syvimmät henkäyksesi. Täytät keuhkosi voimakkaammin, elät hetkesi uudelleen. Siinä ajassa ymmärrät elämän tarkoituksen, kaiken olennaisen. Se hetki tuntuu ikuisuudelta kuin hidastettuna. Siinä rajalla lennät kuin lintu, astut tuntemattomaan elävämpänä kuin koskaan ennen. Is it so that at the time of death you are more alive than ever. From the cliff down to the unknown, those moments of falls, that's where you pull those deepest breaths. You fill your lungs harder, you live your moments again. In that time, you understand the meaning of life, everything essential. That moment feels like eternity, slowed down. At that border you fly like a bird, stepping into the unknown more alive than ever before.

Minun helmoissani kulkee hiljaisuus. Tasainen valkoinen usva on minun morsiuspukuni ja jalkojeni alla maa jäätyy hiljalleen. Hiuksissani leijailee lumi, kun sydämeni jääkukat valtaavat sieluni. Vain sinä voit minut sulattaa tehdä jäätyneestä maasta lämpimän polun, joka saa minut tuntemaan. Sieluni kipuamaan ulos kuorestaan ja tekemään jääkukista seppeleen sulkien sinut minuun. There is silence in my hem. The flat white haze is my bridal gown, and the earth is freezing under my feet. Snow floats in my hair as the ice flowers of my heart take over my soul. Only you can thaw me to make the frozen earth a warm path that will make me feel. My soul to get out of its shell and make a wreath from ice flowers, closing you on me.

Meri on minut lumonnut, uinut sieluuni. En sen rannalta väisty. Aallot käyvät sieluni rantaan vaahtopäinä. Minä odotan rannassa, vaikka kylminä lyövät syksyn myrskyt ja jää peittää minut talven tullen. Tähän olen syntynyt ja tähän kuolen, meri on minut synnyttänyt ja tuuli hionnut sileäksi.

Tunteeni ovat jäässä. Olen oman elämäni sivustakatsoja. Kuljen kahden maailman välissä kuoleman ja elämän ja kumpikaan ei ole omani. Minä kuulun varjoihin, siihen reunojen väliin. En pinnan päälle enkä alle. Elämä on kuin sarjakuvaa ja kuolema kuin huono vitsi, jonka on kuullut monta kertaa. Elän tyhjissä saleissa tikahtuen omaan nauruuni.