Dreamely runoja ja aforismejä

Lumiharsoon koristautuneet puut, pimeyden seassa valon maa. Lumikuningattaren lyhdyissä jäinen tuli hohtaa merten yli. Hetkeen pysähtyy aika, lumihahtuviin koristautuu talven taika.

Odotan syksyn kirpeyttä,  jäätyneitä aamuja. Pihlajan marjoissa kuultava huurre, aamun säteissä usvan huntu. Ruskan lehden putoessa maahan, kuin sieluni pisarat asfaltilla. Sisälläni ikuinen syksy, keveässä huurteessa sisimpäni hehku. Siinä hetkessä olen yhtä luonnon kanssa, kuin peilikuva, jonka katseessa näen omani.

Siinä reunalla taistelen itsestäni, haavoittuneena, elinvoimastani. Sen reunan ääreltä alkaa putous, jonka vedet kuohuvat mustina äärettömyyteen, kuohuvaan koskeen, jonka rannat ovat täynnä rikkonaisten sielujen luurankoja. Vain askel ja putoan, syvyyteen, unohdukseen. Alkaisiko tältä reunalta se helpotus, jota huudan vai uusi kipujen järjetön polku. Polku joiden kivistä ovat jalkani haavoista veriset. Siinä istun lyyhistyen, kädet sylini ympärillä, huutaen kivusta ja tuskasta. Pyytäen armoa, loppua. Mikä pitää minut tässä, miksen päästä itseäni liukumaan syvyyteen. Toivoko, se järjetön toivo, joka ei anna minulle armoa. Pitää minut huutamassa kivusta. Miksi se tulee silloin, kun olisin valmis astumaan tältä elämän reunalta. Miksei silloin, kun mustan harson seassa piiloudun elämäni hirviöiltä ja en nää toivoa tulevaisuudessa enkä menneisyydessä, missä se silloin on. Miksi se haluaa minun kärsivän ja ilmestyy, kun olen hyppäämässä äärettömyyteen. Siinä valmiina päättäämä

Lapsuuden saunassa oli kulottuneet lauteet ja ikkunasta näki kaislojen heiluvan tuulessa. Siinä hetkessä kaikki oli hyvin. Ei huolta sydämessä pienen tytön, ei ollut pahuus runnellut mieltä. Se pieni tyttö oli toinen ihminen, toinen minuus, jota ei ole enää olemassa. Jokin päivä voin löytää taas oman saunan ikkunani, jonka tuulissa kaislat taipuvat ja löytää täydellisen hetkeni.

Tähdissä valon kruunut, kuun valossa eloni airut. Tanssii helmoissani pimeyden hiljaisuus, askeleeni paljas. Hengittäisinkö ilman yötä, sillä sieluni syvässä usvassa käy mieleni sirpaleet. Laahuksessa tummuus pirstaloituu sametiksi, yön aaveena kulkee yksin vain suurin seurana. Siinä yön rannalla kumarran sumujen lautturia, jonka kasvot peittää pimeyden huntu.

Maa kouristelee kivusta ja taivaalta sataa mustia pisaroita. Kuolossa käy sateen tanssi, päivästä tullut sysimusta. Puut taipuvat kuoleman tuulessa, niityt palanneet rovioiksi. Vain hiljaisuus jää routana maahan ja pahuuden ytimestä nousevat tummat askeleet. Hengitys nousee tuhkana korkeuksiin. Vain varjot kulkevat enää maassa, jonka kalliot ovat muuttuneet kahleiksi.