Dreamely runoja ja aforismejä

Tähän puuhun, tähän maahan olen jalkani suoristanut. Käynyt levolle sen runkoon, levittänyt sydämeni sen juuriin ja sieluni sen lehtivarsiin. Näissä mullissa olen itkenyt suruni ja kohottanut käteni taivaaseen huutaen armoa kipuuni. Sateen pisarat ovat putoilleet lehdilleni, vilvoittaen sieluni haavat. Olen kantanut taakkaani kuin lunta, joka talvella lejailee puuni varsille. Tuulissa olen kulottunut, mutta varteni pysyy pystyssä kuin hopeinen miekka kivessä. On this tree, this land I have straightened my legs. I went to rest on its trunk, spreading my heart to its roots and my soul in its leaf arms. These soils I've been crying my sorrow and raised my hands to heaven, crying mercy for my pains. The drops of rain have fallen on my leaves, cooling down my soul's wounds. I have carried my burden like the snow that winter covers on my tree. I have scorch in the winds, but my stem will stand like a silver sword in the stone.

Minä kumarran tyhjyyttä, astun askeleeni hataralle. Unelmoin muusta, tämä ei minua täydennä. Oman elämäni oravanpyörä kuristaa minua oven pielessä. Ajatus muusta, heikkona valona silmäkulmassani. Pelko ja epäusko estää, toivo kuiskii yksinään. Vain minä voin muuttaa suuntaani.

Armoa on turha odottaa, jos on upottanut jalkansa pahuuden vesiin. Kallistanut päänsä pimentoon, johdattanut itsensä ilkeämielisyyteen. Armoa ei saa hän, joka kumartaa valtaa ja rahaa. Joka talloo jalkoihinsa heikot ja syrjäytyneet. Hän joka pukeutuu itsekkyyteen, ylimielisyyteen ja nostaa päällensä eriarvoisuuden kruunun. Hänen polkunsa ei kohtaa armoa, vaan johtaa hänet sysimustaan pedon kitaan

Minä haluaisin asua korkeassa tornissa kuin sadun Tähkäpää. Omassa yksinäisyydessäni loistaisi linnani valo. Alla aukeaisi sydämeni valtakunta, jonka maat olisivat säröistä terävät. Sieltä tornista hulmuaisivat hiukseni ja sieluni lentäisi vapaana linnun lailla. Enkä minä niitä hiuksiani sinulle kiivettäväksi antaisi, jollei sydämessäsi loistaisi hyvyyden valo.

Elämäni lukkiutuu omiin pilviportteihinsa. Vie minulta auringon, peittää sieluni syvään hämärään. Tarraudun niihin portteihin, tähystän kaukaisuuteen, näen sateen tulevan. Tarvitsenko auringoa, sadehan minut siunaa, viilentää ja puhdistaa. Sade antaa pilviporteilleni elämän ja ne puhkeavat kukkaan.

Keskikesän yössä voi nähdä keijujen tanssivan niityllä. Kuulla kuiskeen luonnossa. Lähtisitkö tanssiin mukaan, upottaisit varpaasi niityn kosteaan ruohoon. Uskoisit ihmeisiin, painaisit pääsi puun juureen. Katsoisit lehtien värinää puissa, kuulisit lintujen laulavan aamuyössä. Näkisit aamu usvan nousevan ja peittävän kedon kukat. Siinä hetkessä sinun olisi hyvä olla.

Näen, kun linnut muuttavat etelään, tuulet puhaltavat kirpeyttään. Seison rannalla yksin hiljaa, siihen minä jään, en muuta kenellekkään. Näen aaltojen nousevan vaahtopäille, syksyn lehtien putoilevan vetten päälle. Elämäni syksyn nostavan päänsä, siihen minä jään, en nouse ilmoille korkealle vaan laitan askeleeni männyn havuille. Minä taivun näihin tuuliin, hengitän virettä juuriini, tähän olen rungoni rakentanut, itseni puuksi kasvattanut.